Varusteurheilua

Nyt on pakko taas palata ajankohtaiseen aiheeseen – nimittäin talviurheiluvarusteisiin. Sen jälkeen, kun ensimmäiset hiutaleet satoivat maahan, olen jo kuullut monta kommenttia siitä, miten nyt on pakko lopettaa hyvin alkanut juoksuharrastus, sillä eihän talvella voi juosta. Miksi ei voi? Ja voi sitä urputuksen määrää, kun joutuu astumaan lumihankeen pikkukengillään ja tuuli puree luihin ja ytimiin. On se kamalaa, kun kerrankin marraskuussa on talvi, eikä pelkkää pimeyttä 😉

Helsingissä on pyryttänyt monta päivää, ja tänä aamuna lumessa sai jo kahlata – ihanaa! Kun aamulla lähdin kävellen (takuuvarma kulkuväline, ei juutu lumeen eikä ruuhkiin) uimahallille valmentamaan, puin kiltisti tuulenpitävät core-housut farkkujen päälle ja kunnon talvikengät jalkaan. Isopyöräiset rattaat takasivat sen, että sain lapsen sujuvasti työnnettyä päiväkotiin ja ehdin hallille ajoissa. Kaupan päälle sain matkan ajan nauttia upeasta talven ihmemaasta.

Tiedän, aina ei ole mahdollisuutta kävellä. Mutta jos se mahdollisuus on, kannattaa varustautua asianmukaisesti. Jotenkin tuntuu hassulta, että aikuiset ihmiset ovat vielä teinien tasolla turhamaisuudessa – väkisin on pakko yrittää sinnitellä korkkareissa lumihangessa ja jäädyttää päänsä ilman pipoa. Ei ihme, että talvikeli tuntuu tuolloin kurjalta ja puolen kilometrin matkallekin odotellaan bussia tai ratikkaa. Kukaan ei taatusti katso pahalla, jos vaihtaa konttorilla toiset kengät ja kuorii päällimmäiset tuulihousut pois. Itselläni monen vuoden pelastus ovat olleet Haglöfsin kevyet, pieneen tilaan menevät kuorihousut, jotka saa vetoketjulla auki nilkasta lonkkaan asti. Näin ne on helppo pukea kengät jalassakin päälle. Suosittelen! Karkeasti kuvioidut maastolenkkarit (esim. Salomonin Crossmax) pitävät myös irtolumella ja ovat sen verran tiiviit, ettei kosteuskaan pääse heti läpi.

Talvijuoksussa ja myös hiihdossa varusteissa tärkeintä on hengittävyys ja tuulenpitävyys. Huippulaatuinen urheilukerrasto ja hyvä takki eivät auta, jos välissä on hengittämätön puuvillahuppari. Mieti siis kokonaisuus alusvaatteista asti ja suosi oikein kylmällä merinovillaisia kerrastoja (huom! myös rintaliivejä ja alushousuja löytyy merinovillasekoituksesta valmistettuna) . Laatuun panostaminen kannattaa, sillä laadukkaat urheiluvaatteet kestävät vuosia ja palkitsevat käyttäjänsä.

Itselläni on esimerkiksi yhdet Löfflerin talvitrikoot, jotka taitavat täyttää jo 10 vuotta, ja joita olen käyttänyt ahkerasti niin hiihtäessä, juostessa, kuin vuoristovaelluksillakin. Tuulenpitävä softshell-takki on kesätakkia lämpimämpi, mutta hengittää kuitenkin tehokkaasti. Kaulaan tuubihuivi tai kaksi, päähän tarpeeksi tuulta pitävä pipo. Kädet ovat minulla aina hankalin kohta varsinkin hiihtäessä, ja oikein kylmällä turvaudun lobster-mallisiin hanskoihin, joissa on siis peukalon lisäksi kaksi ”sormea”: pari sormea samassa kolossa lämmittävät toisiaan hyvin.

Ja ne kengät… Juoksin itse noin 15 vuotta kesät talvet samoilla lenkkareilla ja tuhahtelin nastoille. Nastalenkkarit olivat pitkään traktorimaisia, raskaita hirvityksiä, mutta nyt viime vuosina nastureissa on tapahtunut huima loikkaus! Tein tämän talven ensimmäisen nasturilenkkini sunnuntaina. Olipa mukavaa juosta rennosti jäisellä alustalla, kun ei tarvinnut uhrata ajatustakaan liukkaudelle. Meillä on pitkillä lenkeillä usein mukana lapsi juoksukärryssä ja täytyy kyllä sanoa, että kärryjen työntäminen lipsuvilla kengillä on aika kettumaista puuhaa. Nyt jäiset ylämäetkin menivät helposti – tai siis helpolta se ainakin näytti, mies työnsi kärryjä 😉

Nastureina itselläni on Sarvan Xerot ja niistä on myös moni asiakkaani pitänyt kovasti. Xerot ovat kevyet ja hyvin rullaavat ja niillä on mukava juosta vauhdikkaampiakin lenkkejä. Myös Icebugilta ja Salomonilta on tullut kevyempiä nastalenkkareita eli jokainen varmasti löytää omansa. Jos ei ihan peilijäällä tarvitse juosta, myös karkeasti kuvioidut maastojuoksukengät saattavat riittää hyvin. Varpaat harvoin palelevat juostessa, eli mitään erillisiä toppauksia kengissä ei tarvitse olla.

Talvella juostessa juoksutekniikalla on myös suuri merkitys. Kun askelfrekvenssi pysyy tiheänä ja askel laskeutuu kehon painopisteen alle, pito pysyy paremmin myös liukkaalla. Jos taas askel laskeutuu kauas kehon painopisteen eteen kanta edellä, on liukastuminen huomattavasti todennäköisempää. Lumisilla, epätasaisilla alustoilla juoksu kehittää erinomaisesti koordinaatiota, aktivoi keskivartalon lihaksia töihin ja jopa lisää lajinomaista voimaa. Välillä kannattaa myös hypätä umpihankeen ja kokeilla spurtteja siellä.

Lopuksi vielä paluu arkitilanteisiin ja esimerkin voimaan: Jos haluamme saada lapsista liikunnallisesti aktiivisia, pitäisi miettiä, millaisen mallin annamme itse. Jos kyräilemme keliä ja lähdemme ulos puolialastomana kärvistelemään, lapset luultavasti jossain vaiheessa omaksuvat saman asenteen ja jäävät mielummin sisään pelaamaan pleikkaa, kuin lähtevät ulos pulkkamäkeen.

Summa summarum – vaatteita tarpeeksi päälle ja ulos nauttimaan edes hetkellisestä talvesta!

Johanna

johanna_hiihto2

Talviurheilueleganssia Hippo-hiihdoissa 1984 tai -85?

Mainokset

Don’t Take it Too Hard

Syksyn valmennukset ovat alkaneet ja olenkin viime viikkojen aikana tehnyt useita kymmeniä harjoitusohjelmia. Helpointa ja mukavinta ohjelmien teko on silloin, kun ihmisellä ei vielä ole sataa harrastusta ja ohjelmasta saa oikeasti järkevän. Haastavinta homma on silloin, kun harrastettavia (usein varsin kovatehoisia) lajeja on jo monta, mistään ei haluttaisi luopua ja tähtäimessä on kuitenkin pitkä kestävyyssuoritus. Valitettavasti pelkällä tenniksellä ja golfilla ei kuitenkaan kehitetä maraton- tai triathlonkuntoa. Ihmisten harjoitteluun käytettävissä oleva aika on rajallinen ja vaikka aikaa löytäisikin, ei keho kestä ihan mitä tahansa, vaikka toiset niin luulevatkin.

Itse olen ollut aikamoinen treeniholisti, mutta onneksi olen viime vuosina (ja viimeistään lapsen myötä) oppinut myös kuuntelemaan itseäni paremmin ja keksinyt elämälleni muutakin sisältöä, kuin urheilun. Omassa työssäni kehon kuuntelukaan ei kuitenkaan aina riitä, kun jokin juttu vaan on pakko vetää, vaikka kroppa sanoisi muuta. Jos treenaisin niin kuin opetan, en esimerkiksi tekisi kahta kertaa mäkivetoja saman viikon aikana ja siinä välissä jumittavaa jalkatreeniä… ihan vaan esimerkkinä huonosta omasta suunnittelustani. Älkää siis tehkö niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon! On muuten huikea tunne juosta täysin palautuneilla jaloilla – kannattaa joskus kokeilla 😉

img_6133

Suojuoksun jälkeisiä jalkoja

Pystyn samaistumaan hyvin ihmisiin, jotka tekevät koko ajan liikaa. Omien yksityisasiakkaitteni kanssa roolini on usein olla ennemminkin ikävä jarru, kuin kaikkeen kannustava tsemppari. Olen seurannut läheltä ihmisiä, jotka hakkaavat vuosi vuoden jälkeen päätään seinään: he sulkevat kivun pois mielestään ja treenaavat kahta kauheammin, vaikka keho oireilisi joka puolelta. Tällöin treenistä on tullut pakkomielle, joka ajaa ihmisen lopulta loppuun tai vähintäänkin leikkauspöydälle.

Jokaisen kannattaisi joskus pysähtyä miettimään, kestääkö kehoni näillä elämäntavoilla niin, että olen vielä 70-vuotiaanakin suhteellisen ehjä ja hyvässä fyysisessä kunnossa. Pelkkien treenimäärien vertailussa ei ole mitään järkeä. Vaikka kaksi ihmistä treenaisi täsmälleen samalla tavalla, voi treeni toiselle olla selvästi liikaa, vaikka lähtötaso olisi sama. Emme voi sulkea pois kuormitusta, joka tulee työstä, perhe-elämän haasteista, ihmissuhteista ym – tämä kaikki vaikuttaa kokonaiskuormitukseen.

Syksy pitäisi olla peruskunnon kehittämisen kulta-aikaa. Hyvää peruskuntoa ei kuitenkaan kehitetä viidellä kovatehoisella harjoituksella viikossa, vaan rauhallisilla peruskestävyyslenkeillä. Ja tässäkin menee raja, peruskestävyystreeniäkin voi tehdä liikaa. Palauttava lenkki ei (kuntoilijoilla) tarkoita 20 kilometrin juoksulenkkiä, vaikka sen tekisi kuinka rauhallisesti.

Toisista peruskestävyystreeni on varsin tylsää. Pitkät lenkit yksin tekevät kuitenkin välillä hyvää myös pääkopalle – on hetki aikaa olla yksin ajatustensa kanssa. Puolison kanssa lenkkeillessä pystyy ehkä kerrankin juttelemaan asioista, jotka arjen kiireessä jäävät puhumatta. Ehkä nämä ovat juuri niitä pelottavimpia juttuja? Ei voi vaan tohottaa menemään.

img_6237

Perhelenkillä. Kärryn vetäminen (etenkin mäkisessä maastossa) käy muuten hyvästä voimatreenistä.

Syksyn peruskestävyystreeneihin voi hakea uusia ulottuvuuksia eri lajeista. Kokeile ensi viikonloppuna vaikka seuraavia:

  • Polkujuoksu: lähde vaikka merkityille ulkoilureiteille tai kokeneemman polkujuoksijan matkaan nauttimaan syksyisestä luonnosta. Kytke sykemittaristasi kilometrivauhti pois näkyvistä ja etene kevyellä tuntumalla. Polkujuoksu haastaa koordinaatiotasi, pakottaa keskivartalosi ja myös jalkateräsi tehokkaasti töihin ja lenkki menee kuin huomaamatta.
  • Sauvakävely mäkisellä reitillä: Lähde ulkoilureiteille sauvojen kanssa. Käytä sauvoja tehokkaasti ja kävele 2-3 tunnin lenkki. Saat ylävartalon liikkeelle, löydät uusia lihaksia ja ehdit ihailla myös ympäröiviä maisemia tai jutella ystävän kanssa kuulumiset läpi.
  • Cyclocrossilla tai maastopyörällä retkelle: Vaihda maantiet metsäteiksi tai maastopyörällä poluiksi ja keskity matkantekoon, älä kilometrivauhtiin. Pysähdy välillä pullakahveilla.
  • Vaella: Ota halutessasi eväät mukaan ja suuntaa useamman tunnin retkelle metsään. Kiipeile kallioilla, hypi juurakoiden yli ja poimi samalla vielä viimeiset sienet talteen.
  • Vielä ehtii myös suolle. Neopreenisukat jalkaan ja sauvat mukaan – suo tuo hyvää lajivoimaa juoksuun, hiihtoon ja pyöräilyyn.
  • Jos olet liikkunut monta viikkoa paljon ilman lepopäiviä, lepää. Mene leffaan, lue kirjaa, tapaa ystäviä tai ole vaan.

Nautinnollisia ja rentoja treenejä!

Johanna

Challenge Turku

Lupasin vielä lyhyen kisaraportin Challenge Turku -kilpailusta. Täältä pesee.

On upeaa, että Suomeen saatiin vihdoin kilpailu, johon saapui myös kansainvälisiä huippunimiä. Olin kilpailussa mukana myös viime vuonna, kun tapahtuma järjestettiin ensimmäistä kertaa, tuolloin tosin ilman Challenge-statusta. Mieleeni jäi hyvin järjestetty, reitiltään sujuva ja sympaattinen kilpailu, joka tosin vielä kärsi muutamista lastenvaivoista. Tänä vuonna kansainväliseen triathlonperheeseen liittyminen toi selvästi lisää ammattimaisuutta ja hyvää pöhinää kilpailun ympärille. Päällimmmäisenä mieleeni on kilpailusta jäänyt hyvä yhteinen tekemisen meininki sekä vapaaehtoisten kannustava ja innostava asenne. Ja ehkä vähän myös se oma voitto 😉

Itselleni kilpailu oli erityinen sen vuoksi, että Ilkan kanssa valmentamani EY Triathlon Clubin jengi oli mukana kilpailemassa. Meitä oli yhteensä melkein kolmenkymmenen hengen porukka, joten mustakeltaisia EY:n kisa-asuja näkyi joka välissä. Monelle kyseessä oli ensimmäinen puolimatkan kilpailu ikinä, toisille ensimmäinen triathlonkilpailu ikinä, toisten kohdalla kisassa rikottiin jopa pisimmän pyörälenkin ja pisimmän juoksulenkin ennätyksiä. Erityinen päivä siis.

8i1a3143

EY Triathlon Club valmiina lähtöön! Kuva: Ilkka Järvimäki

Kilpailuaamu valkeni harmaana ja sateisena. Aamupalalla valmennettavien tunnelma oli odottavan jännittynyt ja kun lähdimme jonossa pyöräilemään kohti kilpailupaikkaa, oli sopiva kisajännitys käsin kosketeltavissa. Onneksi pahin sade ehti hellittää ja ilma oli kohtuullisen lämmin. Vielä kerran kävimme läpi vaihtoalueella toimintaa ja vedimme märkäpuvut päälle. Kun starttitorvi törähti klo 9.08, koetin kääntää ajatukset omaan suoritukseen.

Hassua, mutta Aurajoessa uinti on minusta ihan mahtavaa, vaikka moni sitä kammoksuukin. Vesi ei maistu pahalta, ei haise merivettä kummemmalta ja pohjaan nyt ei missään Suomen lätäkössä näe. Naiset oli sijoitettu +40 miesten kanssa viimeiseen lähtöryhmään ja ehkä osin tämän takia koin viime vuotta hieman enemmän ruuhkaa. Ensimmäiselle poijulle päästessä pääsin kuitenkin aika hyvin jo uimaan omaa uintia. Lähdin kerrankin hieman rohkeammin etujoukoissa ja kiihdytin alussa kunnolla. Minulla on tapana aina löysäillä uinnissa liikaa ja lillua mukana mukavuusalueella. Nyt laitoin hieman enemmän tehoa koneeseen, keskityin vahvaan vetoon ja muistin jopa suunnistaa. Se kannatti, nousin vedestä itselleni ennätysajassa (1,9 km / 33 min). Heh, kerrankin uin Alexia ja Jussia reippaammin.

8i1a3253

Kuva: Ilkka Järvimäki

Pyöräilyreitti oli hieman muuttunut edelliseen vuoteen nähden. Nyt kohti moottoritietä suunnattiin suoraan ilman Pansion lenkkiä. Moottoritiellä tehtiin neljä kierrosta Skanssi-Hepojoki -akselilla. Kilpailun ainoa negatiivinen tapaus sattui heti pyöräilyosuuden alussa: Ratapihankadun ratakiskot ja erityisesti kiskojen reunoilla oleva leveä teräslevy oli mielettömän liukas. Vaikka ennen kiskoja vapaaehtoiset huusivat hidastamaan ja varomaan, moni tuli kiskoille silti hieman liian kovaa tai vinosti ja menetti pyörän hallinnan. Itse pyrin tulemaan kiskoille ihan suoraan ja vauhtini oli aivan minimissä, mutta silti takarengas meinasi lähteä luistamaan. Ympärilläni melkein kaikki kaatuivat, mutta itse selvisin onneksi säikähdyksellä. Moni ei varmasti (kilpailun järjestäjät mukaan lukien) osannut aavistaa, että kohta voisi olla niin liukas. Onneksi takaisin tullessa kiskojen päälle  oli saatu matto ja varmasti ensi vuoden kilpailussa kiskojen liukkaus osataan ottaa vielä paremmin huomioon.

Challenge Turun pyöräreitti on hyvin suoraviivainen. Moottoritiellä ei paljon tarvitse kääntyillä ja jarrutella – voi keskittyä puhtaasti pyörittämiseen. Itselläni pyörä tuntui kulkevan ihan kohtuullisesti ja vaikka välillä satoi vettä, ei se suuremmin menoa haitannut. Parilla keskimmäisellä kierroksella keskari oli 35 km/h tienoilla, mutta viimeisin kierroksen kääntöpaikalla alkanut voimakas vastatuuli hidasti lopussa ja lopullinen keskivauhti jäi 33 km/h paikkeille. Nyt tuntui, että olin sinut Ridleyni kanssa ja kroppa vastasi siihen, mitä siltä pyydettiin.

Pyöräilyosuudella törmäsin taas erikoiseen miesilmiöön: minulla oli todella monta kertaa tilanne, että ajoin edellä ajavan miehen kiinni (vauhtini oli selvästi reippaampi kuin edellä ajavalla), posotin ohi ja hetken päästä tuo ohittamani mies runttasi väkisin taas eteeni ja hidasti siihen. ÄRSYTTÄVÄÄ! Onko se tosiaan niin iso kolaus egolle päästää nainen eteen?Joka kilpailussa on aina tilanteita, että jonkun tyypin kanssa ajetaan vuorotahtiin edessä ja takana. Tämä on ihan luonnollista, jos vauhti on suunnilleen sama ja vahvuudet esim ylä- ja alamäissä hieman vaihtelevat. Tämä eteen kiilaaminen on kuitenkin kokonaan eri ilmiö eikä mielestäni oikein kuulu reilun pelin henkeen. Pari kertaa huomautin myös selvästä peesaamisesta ja sain varmasti hiljaisia kiroiluja osakseni.

Nautin pyöräilyosuudesta, mutta en voinut sille mitään, että mietin niitä ratakiskoja ja sitä, onko meidän porukkamme kunnossa. Kun pääsin vaihtoalueelle, koetin huudella kannustusjoukoillemme ovatko kaikki kunnossa. Onnistuin kerrankin tekemään aika nopean vaihdon ja kun sain lenkkarit jalkaani, jalat tuntuivat yllättävän kevyiltä.

Juoksuosuus kiertää neljä kierrosta Aurajoen rannoilla eikä pahempia mäkiä reitillä ole. Juoksu tuntui ihanalta! Tai kamalaahan se aina tuossa vaiheessa on, mutta jalat toimivat olosuhteisiin nähden hyvin ja noin 4.40-4.50 min/km vauhdin pitäminen oli vaivatonta. Huolto toimi hyvin ja omat kannustusjoukot mylvivät niin kovaa, ettei hidastaminen tullut kuuloonkaan. Näin jälkeenpäin ajatellen olisin voinut juoksussa vielä kiristääkin vauhtia. Viimeiselle kierrokselle sain vielä lisää virtaa, kun Jussi kierroksen alussa huusi väliaikatiedoiksi että sarjani johdossa oleva nainen menee noin minuutin päässä. Kiristin maltillisesti vielä hieman vauhtia ja koetin saada hahmotettua, missä tuo johdossa oleva nainen juoksee. Kun kilpailussa on neljä kierrosta, on välillä aika hankalaa hahmottaa, kuka juoksee samaa kierrosta ja kuka taas on edellä / jäljessä. Napsin tasaisesti selkiä kiinni ja luultavasti noin kilometri ennen maalia ohitin tuon sillä hetkellä johdossa olleen naisen ja sain tuuletella maaliin voittajana! Juoksuajakseni tuli 1.42 ja kokonaisajaksi 5.08, joka on 10 minuutin parannus viime vuoden kisoihin ja samalla oma ennätykseni. Mahtava fiilis!

8i1a4162

Tiukka ilme… Kuva: Ilkka Järvimäki

Oman onnistuneen kilpailun kruunasi valmennettavien upeat suoritukset. Maalissa nähtiin väsyneitä, mutta iloisen onnellisia tuuletuksia ja uskon, ettei tämä jäänyt ensikertalaisten ainoaksi triathlonkilpailuksi…

Tähän suoritukseen oli hyvä päättää triathlonin kilpailukausi. Kiitos ja kumarrus. Ensi vuonna tähtäimessä on ainakin Challenge-sarjan Championship-kilpailu Slovakiassa, johon lunastin paikan Turun kilpailusta. Onneksi myös Jussi sai paikan sijoittuen hienosti kovassa sarjassaan neljänneksi ja myös isäni pääsi omassa sarjassaan palkinnoille lunastaen hänkin paikkansa Slovakiassa. Challenge Championships 2017

img_5950

Jee! Oman ikäsarjan voitto!

 

Nyt on aika keskittyä hetkeksi taas peruskestävyyden ja -voiman kasvattamiseen sekä ehkäpä huitaista vielä joku juoksukisa.

Johanna

P.S. Tässä vielä muutama Ilkka Järvimäen loistava otos Challenge Rothin kisasta. Kiitos taas hovikuvaajalle!

Kisaraportti – Challenge Roth 2016

Tämän vuoden pääkisani, Challenge Roth kisattiin kuukausi sitten 17.7. Rothin pikkukaupungissa Saksassa. Rothin kisa on Hawaijin jälkeen yksi legendaarisimmista triathlon-kilpailuista ja paikat täyttyvät alle minuutissa. Kyseessä on Ironman-matka eli 3,8km + 180km + 42,195km. Kiva koko päivän retki siis.

Neljän viikon flunssa juuri ennen kisaa veti mielen sekä kunnon matalaksi. Vielä kilpailua edeltävällä viikolla söin antibioottikuurin ja vaikkei flunssan oireita enää ollut, sykkeet olivat normaalia huomattavasti korkeammat ja keuhkot toimivat vajaalla kapasiteetilla. Tiesin, että pohjakuntoni kyllä riittää maaliin selviytymiseen, mutta olo huoletti silti aika lailla.  Kevään harjoittelumäärät jäivät varsinkin loppuvaiheen sairastelun takia vaatimattomiksi. Toki kevään Mallorcan leiri loi hyvät pohjat ja onnistuneitakin lenkkejä mahtui mukaan. Pieni lapsi (joka ei ole vielä päivähoidossa), oma fyysinen työ ja puolison työkiireet toivat lisähaastetta treenien suunnitteluun, mutta luovuudella ja järjestelyllä pääsimme kuitenkin molemmat päivittäin treenaamaan. Pitkät pyörälenkit ovat vaikeimmin toteutettavissa ja siksi uuden triathlonpyörän sisäänajokin jäi (lievästi sanottuna) kesken. Koetinkin hyödyntää perheen matkoja treeneihin: poljin kummipojan synttäreille Kiskoon (ja mies polki kotiin), ajelin Turusta Helsinkiin isäni synttäreiltä ja juhannuksena hyödynsimme mökkimatkalla Pohjanmaan lakeuksia triathlonpyörällä posotteluun, appivanhempien toimiessa lapsenvahtina.

Matkaan

Lensimme Zurichiin, sillä mieheni osallistui seuraavan viikon sunnuntaina Ironman Zurich -kilpailuun. Vuokra-auto kattoon asti täyteen pakattuna suuntasimme kohti Rothia. Challenge Roth tuntui heti ensi fiiliksellä kylätapahtuman hengessä ja suurella sydämellä tehdyltä kilpailulta. Vaikka osallistujia oli noin 3400 ja katsojia kai yli 200 000, oli kilpailussa mukava pienen paikkakunnan fiilis. Rekisteröityminen oli perjantaina erittäin sujuvaa ja expossakin riitti vielä hyvin tilaa. Vältyimme myös etukäteen varoitetuilta parkkipaikkaongelmilta. Koska kylä on pieni, on lähiseudun majoituskapasiteetti aika lujilla. Me löysimme noin 15 kilometrin päästä hyvän asunnon Airbnb:n kautta.

Lauantai kului perinteisissä kisapuuhissa: varusteiden laittelussa ja kuskailussa. Lähtöpaikka sijaitsi noin 15 kilometrin päässä Rothista, nurmialueella joen rannalla. Kun pyörä oli jätetty telineeseen, kisajännitys alkoi kasvaa. Lisäjännitystä toivat myös viime hetkellä vaihdetut lainakiekot. Pääsin niitä kerran testaamaan Suomessa ja tuntui kuin olisin ajanut jarru päällä. Etukiekon 25mm kumi ei mahtunutkaan triatlonpyörääni kunnolla ja kumi hankasi etuhaarukkaan. Eteen vaihdettiin kapeampi kumi, mutta taakse jätettiin leveämpi. Näytti siltä, että takakiekko pääsee pyörimään normaalisti, mutta eipä se sitten mahtunutkaan…

Kisapäivä

Olen monesti lohdutellut valmennettaviani, etteivät edellisen yön huonot unet välttämättä vaikuta kilpailusuoritukseen. Nyt oli kuitenkin oma usko lujilla. En nukkunut kuin korkeintaan tunnin yhteensä koko yön aikana ja kellon soidessa 04.15 tärisin väsymyksestä ja toki myös jännityksestä. Urheiden huoltojoukkojeni Ilkan ja Pirren kanssa lähdimme ajamaan kohti lähtöpaikkaa miehen ja pojan jäädessä nukkumaan. Koetin saada takapenkillä hieman aamupalaa nieltyä ja kirosin mielessäni, että tämä on kyllä niin epäinhimillistä, että saa luvan olla viimeinen kerta, kun tätä matkaa lähden taivaltamaan.

Lähtöpaikka valkeni kauniissa aamuauringossa ja mahtipontinen, klassiseen vivahtava musiikki herätteli kilpailijoita. Tunnelma oli odottava, juhlallinen ja kaunis. Pikku hiljaa oma fiilikseni alkoi myös nousta. Kilpailun johtaja oli vaihtoalueelle tultaessa kättelemässä osallistujia ja vapaaehtoisten iloisuus, avuliaisuus ja ystävällisyys huokui ilmassa. Tarkistin pyörän ja rengaspaineet ja kohta olikin jo aika kiskoa märkäpukua päälle.

Uinti

Uinni  lähtö tapahtui viiden minuutin välein. Naisille oli varattu kaksi omaa lähtöä (hyvä!). Kauan minun ei tarvinnut odotella, kun 6.50 pääsin jo uimaan lähtölinjalle ja spurttaamaan kohti ensimmäistä kääntöpaikkaa. Uintiosuus Rothissa on erittäin suoraviivainen: reitti kulkee jokea molempiin suuntiin ja rantaviivaa on helppo seurailla. Veden lämpötila oli noin 20 astetta eli oikein sopiva. Ruuhkaa toki lähdössä on jonkun verran, mutta aika pian oli helppo etsiä omat uintilinjat. Uintia helpottaa myös kilometrikyltit joen penkalla.

Otin uinnin ehkä vähän liiankin rennosti. Aamulla olo maaliinpääsystä oli niin epäuskoinen, että lähdin rauhassa fiilistelemään uintia ja herättelemään kroppaa. Menin siis täysin mukavuusalueella, rauhallisiin vetoihin keskittyen. Vedestä nousin 1.14 ajassa eli reilusti normaaliuintia hitaammin.

Vaihdot Rothissa olivat aivan omaa luokkaansa. Rantaan päästyäni nappasin varustepussini selkeästi merkityn kyltin takaa, juoksin suoraan vaihtotelttaan, jossa toimitsija ehti jo tyhjentää pussini sisällön pöydälle, kun vasta itse hölmistyneenä kiskoin märkkäriä pois päältä. Nainen etsi minulle tavaroitani, veti paidan päälleni ja pakkari märkäpukuni pussiin. Näppärää!

Pyöräily

Rothin pyöräilyosuus koostuu kahdesta 90 kilometrin kierroksesta. Reitti kulkee maaseudulla, peltojen keskellä, poiketen aina välillä johonkin pikkukaupunkiin. Asvaltti oli pääosin hyvää ja reitti oli merkitty selkeästi. Myös liikenteenohjaus toimi moitteettomasti. Reitillä on mäkiä, mutta isompia, pidempiä nousuja muistan 2-3. Myös yksi serpentiinilasku mahtuu reitille eli hieman laskutaitojakin tarvitaan. Kylissä asukkaat kannustivat innokkaasti jo aikaisin sunnuntaiaamuna.

Legendaarisin paikka pyöräilyosuudella on Solarin nousu, jossa harrastajakin tuntee olevansa huippu-urheilija. Yleisö täyttää tien ja fiilis on kuin Tour de Francen etapeilla; Pyöräilijä saa raivata tiensä yleisömeren läpi pientä polkua pitkin. Enpä ollut ennen kokenut vastaavaa! Täytyy kyllä todeta, että yleisön läheisyys tuntui aluksi jopa hieman pelottavalta, sillä kapealla väylällä ei ollut mahdollisuutta sivuttaisliikkeisiin ja toiset kannustajat tuntuivat tulevan hyvinkin iholle. Upea kokemus tuo oli silti.

Pyöräilyn alku oli minulle todella vaikea. Jalat tuntuivat tönköitä ja hapottivat heti, kun yritin vähänkin lisätä tehoja. Tuntui siltä, että kroppa oli totaalisesti ihmeissään, kun joutui töihin. Lisäksi pyörä tuntui oudolta, aivan kuin takajarru olisi hangannut. Pysähdyin ja tsekkasin jarrupalat, mutta hyvin siellä näytti tilaa olevan. Ajattelin, että nihkeä tunne johtui vain huonosta kunnostani flunssan jälkeen. Alamäissä kuitenkin huomasin, ettei pyörä toimi niinkuin pitäisi. Minun kanssani samanpainoiset kuskit pyyhälsivät pystymmässä asennossa maantiepyörillä ohi, kun itse koetin lasketella aeroasennossa. Ei siinä kuitenkaan muuta voinut, kuin jatkaa matkaa.

Noin 60 kilometrin jälkeen jalat tuntuivat hieman aukeavan ja keho alkoi heräilemään töihin. Onneksi näissä kisoissa matkaa riittää… Fiilistä paransivat iloiset kannustajat ja kauniin maalaismaisemat. Huoltopisteitä oli alle 20 kilometrin välein eli yhdellä juomapullolla pärjäsi mainiosti. Itselläni vähäiset aeroasennossa vietetyt kilometrit alkoivat tuntua inhottavana päänsärkynä jo alle puolimatkassa. Aluksi epäilin nestehukkaa, mutta kun särky aina nousuissa pystyasentoon noustessani helpotti, tajusin sen niskan jännityksestä johtuvaksi. Toinen haaste oli satula, jolla olin ehtinyt ajaa vain yhden lenkin ja pyöräilyhousut, jotka olivat väärästä kohtaa topatut asentooni nähden. Toisella kierroksella pienikin kuoppa tai asennon vaihto sai värähtämään kivusta ja hiertymät olivat melkoiset.

20x30-ROTN1713

Kuuden tunnin pyörittelyn jälkeen saavuin viimein vaihtoalueelle ja pyöräilyosuus oli tehty. Kaikkien vaikeuksien jälkeen 30 km/h keskari oli kuitenkin ihan tyydyttävä, vaikka ihan sitä ollutkaan, mihin olisin täysin terveenä ja kunnolla pyörivillä kiekoilla pystynyt.

Niin, ne kiekot. Kun Suomeen palatessani vaihdoin omat aerokiekkoni pyörään, ero rullaavuudessa oli kuin yöllä ja päivällä. Lainakiekot olivat aivan huiput, mutta ilmeisesti 25mm takakumi silti hankasi pyörän rakenteisiin, kun painoa tuli päälle. Vapaasti takarengasta pyörittäessä kiekko näytti pyörivän, mutta kuskin kanssa ei. Mitä tästä opimme: älä tee enää ikinä näin tyhmiä viime hetken säätöjä! Ei ole kivaa huomata jälkikäteen pyöräilleensä 180 km jarru päällä…

Juoksu

Jos T1 oli nopea, sujui myös T2 erittäin vauhdikkaasti. Vapaaehtoiset koppasivat pyöräni lennosta heti viivalla ja vaatteiden vaihdossa avustaja taas purki ja pakkasi kassiani. Olin niin pöllämystynyt ja sekaisin pyöräilyn jälkeen, ettei ajatus pysynyt ihan supertehokkaan avustajani mukana. Ensin unohtui vaseliini kassin pohjalle ja jouduin sitä uudelleen etsimään. Kun luovutin kassin vapaaehtoiselle, tajusin hetken päästä unohtaneeni suolan pussiini. Tietenkin pussini oli päätynyt jo isoon läjään ja sieltä sitten vapaaehtoiset alkoivat sitä uudelleen etsimään. Keli oli todella helteinen (+30 ja yli) ja tiesin, että suolapussini on minulle elintärkeä, jotta pääsen maaliin. Onneksi vapaaehtoiset olivat löytäneet pussini vessakäyntini aikana ja pääsin juoksuun. Muutama ylimääräinen minuutti vaihdossa kuitenkin tuhraantui.

Juoksureitti kulki kanavanrantaa pitkin poikin ja kävi aina välillä tekemässä pienen pistolenkin jossain kylässä. Reitti koostui yhdestä kierroksesta, joskin aika monessa kohdassa kilpailijat juoksivat vastakkain ja toisten kannustaminen onnistui näin ollen hyvin. Jalat tuntuivat kulkevan yllättävän hyvin alussa ja tiesin selvittäväni tieni maaliviivalle. Muutaman kilometrin jälkeen rinta / pallea kuitenkin kramppasi ikävästi, sen jälkeen vatsa ja seuraavat viisi kilometriä olivat vähän kaksinkerroin juoksemista. Pystyin kuitenkin pitämään tasaisen kilometrivauhdin koko ajan (noin 5.20-5.45) ja vaikka annoin itselleni luvan aina kävellä huoltopisteillä ja tankata rauhassa, kokonaisjuoksuaika oli silti helle huomioon ottaen ihan siedettävä, 4h.

SAMSUNG CAMERA PICTURES

Välipusu parhaalle kannustajalle

Juoksutekniikkaan keskittyminen kannatti taas kerran. Etenkin viimeisillä kilometreillä sain paljon kommentteja yleisöltä, kuinka kevyeltä ja hyvältä juoksuni (muka) näytti. Ei se välttämättä ihan kevyeltä tuntunut, mutta pystyin kuitenkin vielä kiihdyttämään loppua kohden ja alittamaan 11,5 tunnin rajan.

Aamun epäusko ja epätoivo vaihtui onnellisuuteen, kun kaarsin viimeistä kilometriä kohti kilpailukeskusta ja siellä odottavaa maalisuoraa. Muistin kerrankin tuuletella, heitellä yläfemmoja yleisön kanssa ja nautiskella tehdyn työn tuloksista. Kello pysähtyi kohdallani aikaan 11 tuntia 29 minuuttia, johon olin olosuhteisiin nähden oikein tyytyväinen. Nyt se oli tehty!

Kisan jälkeen

Hassua, mutta totta. Oloni oli kisaa seuraavana päivänä huomattavasti parempi, kuin kisaa edeltävinä päivinä. Flunssan jämät jäivät siis reitille ja lihaksetkin tuntuivat yllättävän vetreiltä. Supermahtavat kannustusjoukkoni olivat taas kullan arvoisia! Teemukin jaksoi koko päivän hienosti ja taputti ja heiaheiasi asiaankuuluvasti, 1,5-vuotiaan tarmolla. Edellisessä elämässäni olisin kisan jälkeen jäänyt lepäilemään ja hengailemaan rauhassa, mutta nyt pieni ikiliikkuja ja nahkavekkari piti huolen siitä, ettei liikaa tarvinnut olla paikallaan. Aktiivista palautumista siis… No, tämä palautumismetodi näytti toimivan, sillä jo parin päivän päästä olo tuntui pientä pohjejumia lukuun ottamatta jo aika normaalilta.

Challenge Roth, plussat ja miinukset

  • Yleisö, jotka oikeasti ovat tulleet juuri tätä tapahtumaa varten kannustamaan
  • Suuri joukko vapaaehtoisia, jotka oikeasti tekivät kaikkensa kilpailijoiden eteen
  • Lämminhenkinen tunnelma, ystävällisyys
  • Erittäin sujuvat järjestelyt
  • Fokus kilpailijoissa ja kisassa, ei brändissä ja myytävässä tavaramäärässä
  • Kannustajien huomioiminen erillisillä ohjeilla, helistimillä ym
  • Erittäin nopeat ja sujuvat vaihdot (tai siis mahdollisuus siihen)
  • Pyörähuoltopisteitä reitin varrella ja lisäksi pari kiertävää huoltoautoa, joista sai suoraan mm. uuden kiekon alle
  • Juoksureitillä paljon hiekkatietä ja reitti on tasainen
  • Hyvä maalihuolto
  • Ruuhkaa lähtöpaikan liikenteessä lauantaina ja kisa-aamuna, pitää olla paikalla todella hyvissä ajoin
  • Hieman tylsä juoksureitti, joskin tasainen ja sujuva
  • Tämän vuoden Finisher-paidan ruma väritys

Summa summarum

Kun vertaan Rothia ja Zurichin Ironmania, jossa Jussi kisasi viikko oman kisani jälkeen, kallistuu vaakakuppi selkeästi Rothin puoleen. Vaikka Ironman-kisoissa on oma gloriansa ja brändi on toki rakennettu hienosti, tuntuu hypetys välillä jo hieman yliampuvalta. Rothissa kaikki oli rakennettu kilpailijan kokemus edellä, käytännön asioihin keskittyen. Zurichissa toki oli upeat puitteet, Ironman-radio soi kisapaikalla, krääsää oli joka lähtöön myynnissä ja järjestelyt olivat toimivat, mutta… huoltopisteitä oli huomattavasti vähemmän, Jussi sai puolikkaita pullollisia juomaa, kannustajia oli huomattavasti vähemmän, vaikka oltiin isossa kaupungissa ym. Makuasioita toki nämäkin, mutta ei Rothilla turhaan ole legendan mainetta.

Tätä kirjoittaessani takana on jo myös toinen Challenge-sarjan kilpailu, Challenge Turku, joka kisattiin viime sunnuntaina. Kirjoitan myös tuosta kilpailusta raportin pikapuolin.

Rothin kilpailua voi vielä fiilistellä oheisen hienon videon kautta. Kiitos kaikille kannustuksesta ja myötäelämisestä!

– Johanna

Challenge Roth, videokooste

Ruokakiihkoa

Ravitsemuskeskustelu on kiihtynyt sosiaalisen median kautta taas aivan uusiin sfääreihin. Hiilarit, maito, kookos, rasvat, superfoodit… ruoka puhuttaa.  Karppauksesta on vähin äänin siirrytty muihin uskontoihin ja tietyt ”asiantuntijat” liputtavat omia ruokavalioitaan ja syyttävät virallisten ravitsemussuositusten laatijoita salaliitoista. Itse olen niin kyllästynyt koko keskusteluun, etten jaksa enää kaikkien vouhottajien kommentteja edes lukea. Ruokakeskustelussa nousee muutama asia ylitse muiden, joihin kuitenkin haluan puuttua:

  1. Oikeiden asiantuntijoiden lyttääminen. Se, että joku on elitarviketieteiden tohtori, edellyttää pitkää opiskelua ja tutkimusta. Siihen ei riitä omilla asiakkailla tehty ”empiirinen tutkimus”. Itse arvostan laadukasta tieteellistä tutkimusta ja peräänkuulutan myös sivistynyttä keskustelua. Sosiaalisessa mediassa kärkevien mielipiteiden laukominen on helppoa ja ruoka herättää jostain ihmeen syystä järjetöntä raivoa. Miksi ihmiset hanakasti kyseenalaistavat elintarviketieteiden tohtorin ammattitaidon ja motiivit, mutta eivät esimerkiksi syöpätutkimusta tekevän lääkärin?

    Mikael Fogelmholmin haastattelu tuo esiin keskustelun raadollisen puolen. Pelottavaa keskustelun agressiivisuudessa on se, että monet ravitsemuksen asiantuntijat eivät enää uskalla antaa haastatteluja: ”Tiedän, että on aika paljon ravitsemusasiantuntijoita, esimerkiksi ravitsemusterapeutteja, jotka ovat alkaneet kieltäytyä haastatteluista. Se kaventaa niiden ihmisten lukumäärää, jotka uskaltaa näihin asioihin ottaa kantaa.”, Fogelholm toteaa Ylen haastattelussa. Kun korkeakoulutetut ravitsemusterapeutit vaikenevat, itseoppineet ”ideologiaravintoasiantuntijat” saavat lisää ääntä kuuluviin.

  2. Ravitsemussuositusten pakkomielteinen kieltäminen ja kärjistäminen. Tuntuu, että jotkut kommentoijat elävät toista murrosikäänsä ja haluavat periaatteen vuoksi  olla kaikesta eri mieltä. Ravitsemussuositukset perustuvat tieteelliseen tutkimukseen eikä niitä laadita hetken trendien mukaan.

    Ravitsemussuositusten mukaan voi syödä erittäin monella eri tavalla. Itse en esimerkiksi syö gluteiinia (en ollakseni trendikäs, vaan siksi, ettei vatsani vaan siedä ohraa, vehnää eikä ruista) enkä lihaa, mutta perustan silti oman ruovalioni ravitsemussuositusten pohjalle. Mielestäni suositusten tärkeimmät asiat ovat kasvisten määrä, kuidun määrä, rasvan laatu ja punaisen lihan käytön rajoittaminen. Tämä antaa jo aika paljon liikkumavaraa. Ketään ei väkipakolla pakoteta syömään kilokaupalla leipää päivittäin tai juomaan litroittain maitoa ruokajuomana. Järjen käyttö on sallittua. Jos ruisleipä aiheuttaa toistuvasti vatsavaivoja, ei sitä väkisin tarvitse syödä.

  3. Vastuu omasta terveydestä. Kaikkien ihmisten ei tarvitse eikä kannatakaan syödä samalla tavalla. Jo eri kulttuurit määrittävät pitkälti sitä, mitä syömme. Riittävä vitamiinien ja  kivennäisaineiden saanti on kuitenkin terveytemme kannalta tärkeää. Jokainen ihminen on vastuussa omasta terveydestään ja pystyy järkevällä, terveellisellä ruokavaliolla  ennaltaehkäisemään monia kansantauteja. Ruokavalio ei ole loppupeleissä täysin oma asia. Veronmaksajana maksan joka päivä jonkun toisen ravintovalintojen aiheuttamista seurauksista.
  4. Kaikkien personal trainereiden vetäminen samaan lokaan. Jos muutama PT julistaa omaa vahvasti ravitsemussuositusten vastaista ideologiaansa, ei se tarkoita sitä, että kaikki PT:t kuuluvat samaan jengiin. Olen itse PT-koulutukseni ja liikunnan ammattitutkinnon myötä saanut kattavan peruspaketin ravitsemuksesta ja erityisesti urheiluravitsemuksesta. Tämän lisäksi olen kouluttanut Olli Ilanderin (yksi Suomen johtavia urheiluravitsemuksen asiantuntijoita) opissa FAF Nutrition Coachiksi. Tuossa koulutuksessa syvennettiin urheiluravitsemuksen osaamista. En nosta itseäni ravitsemusterapeuttien yläpuolelle, sillä heillä on ravitsemuksesta minua pidempi koulutus ja sen myötä myös laajempi osaaminen.

    Olen työskennellyt pitkään kestävyysliikunnan valmentamisen ja ravitsemuksen parissa ja saanut paljon hyviä tuloksia aikaan asiakkaitteni kanssa. Kenenkään kanssa emme ole kokeilleet mitään ihmedieettejä tai poikenneet ravitsemussuositusten luomasta perustuksesta. Kenenkään kohdalla en ole myöskään koettanut leikkiä lääkäriä ja lähtenyt hoitamaan sairauksia ruokavalion avulla – enkä aio tehdä sitä jatkossakaan. Omaa työtäni on auttaa ihmisiä voimaan hyvin, treenaamaan järkevästi ja syömään terveellisesti. Ruoka on yksi, joskin tärkeä, osa kokonaisuutta, mutta pelkästään ruokavalion avulla ei tehdä ihmeitä.

  5. Ruokailu voisi olla iloinen asia. Miksi teemme siitä niin vaikeaa? Itselleni ruoka on polttoaineen lisäksi nautinto ja usein myös sosiaalinen tapahtuma. En syö aina täydellisesti, mutta pyrin perusjärkeviin valintoihin arjessani. Lapseni syö aika usein purkkiruokaa erilaisilla tuoreilla kasviksilla höystettynä – iloisena ja hyvällä ruokahalulla. Tästäkin kai joidenkin ideologioiden mukaan pitäisi varmaan kantaa huonoa omaatuntoa, mutta enpä viitsi.

Olen kokenut elämänvaiheen, jolloin koko elämä pyöri ruoan, sen ajattelemisen ja tiukkojen sääntöjen ympärillä. Enää en halua. Älkää ihmiset tehkö ruokailusta liian vaikeaa. Hyvää ruokahalua!

Johanna

P.S. Tämän sivun kommenttien moderointi on tiukkaa eli ei kannata tuhlata aikaansa kiukkuisen kommentin kirjoittamiseen – sitä ei nimittäin julkaista 😉

Lunta + juoksua = lumijuoksua!

Valkoista kultaa, ihan parasta! Kun monet tuskailivat viikko sitten sakeaa lumipyryä, itse olisin halunnut hyppiä riemusta. Vihdoinkin kunnolla lunta.

Olin menossa pitämään illalla triathlonvalmennusta ja treenin teemana oli juoksu, mäkivedoilla ja -loikilla höystettynä. Kun treeni oli alkamassa, kohtasimme aika monta epäuskoista ilmettä. Ihanko tosissaan me olemme menossa ulos juoksemaan? Moni oli pitänyt jo aivan varmana, että treeni muutetaan joksikin muuksi.

Todellisuudessa saimme tehokkaan, hyödyllisen ja ennen kaikkea todella hauskan treenin tehtyä. Pakkasta ei ollut liikaa, mäki oli jossain vaiheessa aurattu, ja luminen pinta vaimensi askelta juuri sopivasti. Luonto oli kauneimmillaan. Päätimme hyödyntää täydellistä treenimaastoa ja tehdä harjoituksen lopuksi vielä vetoja umpihankeen. Lunta oli melkein polveen asti ja se pöllysi ihanasti spurttaillessamme tasaisen nurmialueen laidasta toiseen. Toistin umpihankivedot vielä seuraavana aamuna, kun olin pitämässä treeniä erään toisen yrityksen porukalle. Siellä ulkomaalaiset vahvistukset katsoivat ensin hieman epäuskoisesti, kun osoitin juoksupaikan, mutta innostuivat sitten täysillä mukaan.

Moni kokenutkin juoksija pelkää talvea aivan turhaan. Luminen pinta pehmentää asvalttitiet mukaviksi ja eikä pakkaslumi ole edes liukasta. Lumessa juoksun voi ottaa myös tekniikkaharjoittelun kannalta; Lumeen tallautuneet pienemmät polut pakottavat lyhentämään askelta, käyttämään aktiivisesti nilkan pieniä lihaksia, aktivoimaan keskivartaloa ja kehittävät näin koordinaatiota.

Pakkanen taas on pukeutumiskysymys: juostessa harvoin tulee kylmä, mutta kovalla pakkasella on tärkeää muistaa oikeaoppinen kerrospukeutuminen (=hengittävät kerrokset, ei puuvillaa väliin), hyvät, lämpimät hanskat, kaulaa suojaava buffi ja lämmin, mutta hengittävä pipo. Oikein kovalla pakkasella (enemmän kuin -15) ei toki enää kannata tehdä hengityselimistöä liikaa kuormittavia harjoituksia, mutta peruslenkit onnistuvat kyllä kovemmallakin pakkasella.

Lumi tarjoaa myös loistavan alustan suojuoksun tapaiselle treenille, jossa kehitetään sekä lajinomaista voimaa, että hapenkuljetuselimistöä. Hyvän verryttelyn jälkeen tehdyt vedot umpihankeen ovat paitsi hauskoja, myös tehokkaita. Vetojen määrään ja mittaa voi säädellä harjoituksen tarkoituksen ja paikan mukaan, mutta esim. 1-2 minuutin vedot aktiivisella kävelypalautuksella toimivat hyvin. Muuhun harjoitukseen voi hyvin yhdistää  lyhyitä, 50-100 metrin spurtteja. Hangessa polven nostaminen korostuu ja keskivartalo joutuu myös kunnolla töihin. Paikan valinnassa kannattaa suosia mahdollisimman tasaisia alustoja, esimerkiksi nurmi- tai hiekkakenttiä.

Hiihto on tietenkin talvilajien ykkönen, siitä lisää seuraavassa kirjoituksessa. Älkää linnoittautuko sisään, vaan antakaa talvelle mahdollisuus. Lumen narskuminen lenkkarin alla on yksi kauneimmista äänistä.

Iloisia lumitreenejä!

Johanna

Ensimmäinen vuosi äitinä – itkua ja iloa

Ensimmäinen vuosi äitinä on nyt vierähtänyt ohi. Tilastoina se piti sisällään 653 treenituntia, tuhansia yöherätyksiä, tuhansia vaihdettuja vaippoja, tuhansia minuutteja imetystä, itkua, naurua, onnea, huolta, toivoa, toivon menetystä, kilpailuja, asiakastapaamisia, juoksukouluja, triathlonkouluja, ohjattuja tunteja ja pienen ihmisen uuden oppimisen seuraamista. Vain muutamia asioita luetellakseni.

Tartun ensin tuohon 653 treenituntiin. Tämä määrä on n. 200 tuntia vähemmän, kuin aiempina vuosina eikä edelleenkään pidä sisällään normaalia hyötyliikuntaa. Koska tein viime vuonna huomattavasti normaalia vähemmän lenkkejä pt-asiakkaitteni kanssa, on työliikunnan määrä viime vuoden osalta pienempi kuin yleensä.

Viime vuosi oli hyvä ja ainutlaatuinen: sain treenata, tehdä töitä ja nauttia pienen pojan hoitamisesta. Omat työni ja treenini mahdollistivat myös sen, että pojallamme on alusta asti ollut kaksi tasavertaista vanhempaa. Vuosi ei ollut kuitenkaan pelkkää ruusuilla tanssimista ja vaikeitakin hetkiä mahtui mukaan. Jos nyt eläisin viime vuoden uudelleen, niin mitä tekisin toisin? Tai mitä vinkkejä antaisin naisille, jotka ovat juuri synnyttäneet ja miettivät palaamista harrastustensa pariin?

Neuvo 1: Anna itsellesi aikaa. Omalla kohdallani sovitut työt loivat paineen sille, että olisi pitänyt olla heti kunnossa synnytyksen jälkeen. Kukaan muu ei tätä varmasti samalla tavalla odottanut, mutta itse olin itseni pahin piiskuri. En ehkä osannut kuvitella sitä, miten raskaskin kokemus synnytys voi olla, vaikka fyysinen kunto olisi raskauden loppuun asti ollut erinomainen. Noin kahdessa viikossa pahimmat kivut hellittivät, ja kun pääsin liikkeelle, paraneminen oli nopeaa, mutta muistan kyllä ajatelleeni kotiuduttuamme, että en varmaan ikinä enää palaudu ennalleni.

Pahin ongelma oli juoksu. Jos en olisi töiden takia joutunut juoksemaan, olisi ollut järkevää unohtaa koko puuha ainakin pariksi kuukaudeksi. Jalat kyllä toimivat ja sinänsä juoksu tuntui kevyeltä, mutta koska lantionpohja rävähti synnytyksessä kokonaan, joka lenkki sujui pissat housussa. 15 asteen pakkasessa tuo on erityisen ikävää… Kirjoitan tästä siksi, että vaivasta vaietaan turhaan ja liian moni nainen vain kärsii häpeillen, eikä välttämättä etsi vaivaan apua. En minäkään voinut mennä miesvaltaisissa juoksukouluissa kailottamaan, miksi nyt joudun vähän himmailemaan tai miksi ryntäilen vessaan joka välissä. Polvivaiva olisi ollut paljon hyväksyttävämpi syy. Purin hammasta ja itkin kotimatkan. Itse löysin hyvän fysioterapeutin, jonka avulla vähitellen pääsin vaivan kanssa eteenpäin. Monella lenkillä kyyneleet valuivat hervottomasti ja mieheni sai kestää aikamoista itseinhoista kitinää (pointsit hänelle lohduttamisesta). Vähitellen paraneminen edistyi ja puolen vuoden päästä olin jo maratonilla. Tämä vaati kuitenkin aika paljon töitä ja ennen kaikkea henkistä kestävyyttä.

Kun lapsi syntyy, huomio kiinnittyy luonnollisesti vauvaan. Vanhemmat ovat haltioissaan uudesta tulokkaasta ja niin ovat isovanhemmat ja ystävätkin. Liian usein äiti vaan unohdetaan alkuhärdellissä täysin. Oma lähipiirimme toki huomioi hienosti sen, että olin itsekin toipilas, mutta monesti tämä myös unohtuu. Synnytys on joskus (suhteessa) hyvinkin helppo, mutta se voi olla myös raskas kokemus. Vaikka itselleni ei jäänyt mitään traumoja tapahtuneesta, oli kokemus kuitenkin raskas. En ole ikinä ennen elämässäni ollut yhtä kipeä ja heikko. Koin itseni raadelluksi, revityksi ja viimeisetkin viehättävyyden rippeet valuivat kirjaimellisesti maahan. Neuvo 2: Puolisot ja läheiset: muistakaa ihailla myös äitiä ja tukea häntä oman kehon myllerryksessä!

Kuten sanoin, paraneminen pahimmasta tapahtui nopeasti, mutta koska oma kroppani on työkaluni, minun oli vaikeaa hyväksyä se, ettei keho ollutkaan heti entisensä synnytyksen jälkeen. Vaikka kesän lukuisat kilpailut menivät hyvin ja uusia ennätyksiäkin syntyi, vasta nyt vuoden jälkeen voin sanoa, että suorituskykyni alkaa olemaan sitä, mitä se oli ennen raskautta. Ulkoisesti kroppa ei ole sitä vieläkään: en tiedä tuleeko vatsani ikinä enää olemaan niin timmi, mitä se oli ennen raskautta, mutta nyt ehkä hyväksyn tilanteen jo hieman paremmin. Jos nyt eläisin uudelleen viime vuoden tammikuuta, vaatisin itseltäni hieman vähemmän.

Oma identiteettini on rakentunut vahvasti liikunnan ja treenaamisen ympärille ja liikunta oli myös paras keino minulle saada otetta uudesta elämäntilanteesta. Vauva oli 1-2 viikkoa, kun olin kuntosalilla. En siellä mitään sen kovempaa treeniä tehnyt, mutta paluu normaalien juttujen pariin auttoi henkisesti paljon. Neuvo 3: lähde heti liikkeelle myös yksin ja jätä vauva hetkeksi puolison hoiviin. Tässä voittavat kaikki.

En halua näistä kirjoittaa pelotellakseni, vaan rohkaistakseni. Vuosi pienen pojan äitinä on ollut parhain vuosi tähän asti. Olen toivottavasti ollut riittävän hyvä äiti ja samalla riittävän hyvä valmentaja, ohjaaja ja aviopuoliso. Äitinä en varmasti ole ollut lähelläkään täydellistä, mutta eipä tuo lapsemme nyt kovasti näytä kärsivän siitä, että joutuu syömään purkkiruokaa hiihtomajan pukkarissa.

Tänä vuonna aloitan taas blogini pitämisen säännöllisesti (siis säännöllisemmin, kuin pari kertaa vuodessa…). Kaikki tekstini eivät todellakaan tule käsittelemään lapsijuttuja eli älkää säikähtäkö tätä ensimmäistä postausta.

Hyvää ja liikunnallista uutta vuotta kaikille!

Johanna

(artikkelikuva: Ilkka Järvimäki)