Hehkutusta ja henkistä vahvuutta

Huh, kevät on ollut niin kiireinen, että blogipäivitykset ovat jääneet juoksu- ja triathlonkoulujen, harjoitusohjelmien teon, kirjaprojektin, yksityisasiakkaitten ja omien treenien jalkoihin. Olen siis harjoitellut priorisointia ja venyttänyt jaksamistani välillä vähän liiankin äärirajoille – niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Kevään kohokohta oli harjoitusleiri Mallorcalla. Olin siellä yhtenä vetäjänä ja viikon aikana treenitunteja kertyi yhteensä noin 50. Vaikka keli ei koko ajan ihan optimaalinen ollutkaan, saimme mukavasti pyöräilykilometrejä (ja nousumetrejä) alle ja myös juoksu kulki talven aikana vaivanneista nilkkaongelmista huolimatta yllättävän hyvin. Oli mahtavaa huomata, että syksyn leirin myötä pyöräilyni oli siirtynyt uudelle tasolle ja nyt taas kevään leirin myötä seuraavalle. 

Leiriltä kotiuduin HCR:n aamuna ja kipaisin vielä puolimaratonin leiriviikkojen loppuhuipennukseksi. Jos ajatellaan puhtaasti kilpailumielessä, ei juoksussa tietenkään ollut mitään järkeä rankkojen treeniviikkojen päätteeksi, mutta henkisen jaksamiseni kannalta siinä oli paljonkin järkeä. Koska juoksen niin paljon asiakkaitteni kanssa, jäävät omat juoksut aika vähälle ja oma juoksuvauhti ja -kunto hämärtyvät. Nautin HCR:llä siitä, että sain juosta täysin omaa vauhtiani ja laittaa itseni juuri niin lujille kuin halusin. Sain testailla omia rajojani ja etenkin koetella henkistä vahvuuttani: kuinka paljon epämukavuutta siedän ja minkälaisilla ajatuksilla saan siirryttyä epätoivon hetkistä taas toiveekkuuteen.

Henkisesti merkittävä harjoitus oli myös pari viikkoa sitten tekemämme pyöräily Helsingistä Turkuun ja siihen päälle vielä pienen juoksulenkin vetäisy. Pyöräilykilometrejä meille kertyi 190, josta viimeiset 100 kovaan vastatuuleen. Pyörä kulki vastatuulesta huolimatta aika kevyesti ja jalat tuntuivat Turussa siltä, että matkaa olisi takana huomattavasti vähemmän. Juoksu sujui hyvin ja itsetunto kasvoi kohisten – ehkä se Ironman juhannuksena on mahdollista päästä läpi. Tuon pitkän harjoituksen jälkeen pidin ansaitun lepopäivän ja maanantaina triahtlonkoululaistemme kanssa tekemässäni yhdistelmäharjoituksessa huomasin lentäväni. Superkompensaatio! Vihdoin pääsin kokemaan konkreettisesti parantuneen kunnon – Mallorca ja pitkä pyöräily tekivät tehtävänsä. 

Itselleni noilla harjoituksilla on erityisen suuri merkitys nimenomaan psykologiselta kannalta. Ne antavat varmuutta omasta kunnosta ja opettavat tunnistamaan sekä hallitsemaan omia tunteita raskaiden suoritusten aikana. Kilpailut mahdollistavat oman fyysisen ja psyykkisen kunnon mittaamisen: Missä mennään ja mikä on kuntoni suhteessa muihin? Ohitanko lopussa muita vai tapahtuuko suorituksessani selkeä notkahdus? Olenko valmis tiettyihin vauhteihin? Tietenkään juoksutapahtumissa ei aina tarvitse kilpailla, mutta sitä ei pitäisi myöskään kammoksua. Kilpaileminen ei ole paha, ruma, suorituskeskeisten ihmisten rakentama mörkö, vaan ennemminkin peili.

Väitän, että monet ihmiset alisuoriutuvat kilpailuissa puutteellisen itseluottamuksen takia. Kilpailu on kilpailu. JOS mielessä on tietty tavoite, jonka haluaa saavuttaa, on sen vuoksi luultavasti siedettävä myös vähän epämukavuutta. JOS haluaa tavoitella uutta ennätystä, ei juoksutuntuman kuulukaan olla sama, kuin omalla rauhallisella pitkällä lenkillä. Omat rajat pitää toki tuntea ja kehon varoitussignaaleja kuunnella, mutta omat rajat on myös opeteltava välillä ylittämään. Jos on harjoitellut säännöllisesti, tehnyt monipuolisia treenejä ja silti kilpailussa jo ensimmäisen ylämäen kohdalla ajattelee vain ”en jaksa, en pysty, kamalaa, raskasta, pitää hidastaa…” ei kyllä varmasti pystykään parantamaan suoritustaan.

Pitkissä kilpailuissa tunteet vaihtelevat laidasta laitaan. Hetken epätoivo voi yksittäisen kannustuksen ansiosta vaihtua euroriseksi tunteeksi. Jos siis hetkellisesti tuntuu pahalta, ei se tarkoita, että koko suorituksen ajan tuntuisi pahalta. Epätoivon hetkinä yritän ainakin itse hakea voimaa katsojista, muista juoksijoista ja ajattelen maaliviivan ylittämistä ja sen jälkeistä tunnetta (joka on muuten paras tunne maailmassa). 

Juoksutin asiakastani juuri 1,5 tunnin lenkin tavoiteltavaa maratonvauhtia… tai siis asiakkaani luuli juoksevansa suunnilleen maratonvauhtia, mutta todellisuudessa juoksimme yli 20 s/km reippaampaa vauhtia koko lenkin ajan. Hyvin meni. En lähtökohtaisesti harrasta huijausta, mutta välillä yritän osoittaa ihmisille, että he oikeasti jaksavat hieman enemmän, kuin mitä luulevat. Olen itsekin juossut maratonennätykseni mieheni pitäessä vauhtia – luulin juoksevamme hitaampaa kilometrivauhtia kuin mitä todellisuudessa juoksimme eivätkä henkiset stopparini päässeet kiljumaan hidastamiskehotuksia aivoilleni. Saman ilmiön olen huomannut pyöräilyssä: välillä kannattaa jättää vauhtimittari kotiin – samalla myös henkiset hidasteet jäävät kotiin. 

Itse yritän keräillä kaikki fyysiset ja henkiset voiman rippeet ja asennoitua kohti Nizzaa. Ennen juhannuksen kisaa on vielä edessä triathlonin perusmatka Vantaalla ja sprinttimatka Rajamäellä. Hyviä kilpailuja kaikille – ylittäkää itsenne!

– Johanna

Kuvaterveiset leiriltä, kuvaajana Ilkka Järvimäki

Kuva

Kuva

 

Yksi ajatus artikkelista “Hehkutusta ja henkistä vahvuutta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s